Tämä jää tauolle ennalta määrittelemättömäksi ajaksi.

Raskain mielin kirjoitan tätä ja pelkään pettäväni teidät lukijat, koska lupasin jouluosan. En kuitenkaan saa tehtyä sitä.
    Olen huomannut, että Johannan ja Januksen luokka muistuttaa rakenteeltaan omaa luokkaani yläasteella. Yhtä klikkiytynyt ja tiettyjä syrjittiin. Vaikka tässä tarinassa kaikilla on sentään kaveri, tietyt kohdat tuovat liikaa mieleen yläasteen kipeät muistot joita prosessoin nyt lukiossa. (Siellä ei enää tarvitse olla yksin. Ihanaa. <3) Ehkä jatkan tätä taas joskus. Varmaankin aloitan jossain vaiheessa taas uuden tarinan tai palaan Mesijärvien pariin.
     Käyn edelleen lukemassa blogeja ja yritän kommentoida. Vaikka tauotankin kaikki, se ei tarkoita koko blogitouhun poistamista. :)

 Hyvää joulua kaikille.

Osa 6. Matka Verkkarivaaraan

Hyvää Lucian päivää, vaikka tarinassa eletään vielä loppusyksyä. Tämä on hyvin Vapaalapainotteinen osa, eli jos kuuluvat inhokkihahmoihisi, niin jätä lukematta. :p

Nyt oltiin matkalla. Auto mennä huristi pitkin tietä ja sen päässä olisi Verkkarivaaran urheiluoppilaitos. Johanna oli iloinen.

-Eikö ole kiva nähdä millainen koulu Mikaelilla on? isä kysyi.

-On, Johanna sanoi ja hymyili leveästi.

Auto nousi korkealle kalliolla ja ulos Sunset Valleysta.

-Milloin tullaan perille? Johanna kysyi kärsimättömänä.

-Iltapäivästä, äiti sanoi ja otti esiin lehden.

-Vasta silloin!

-Ole vain rauhassa. Katsele vaikka maisemia.

Johanna vilkaisi ulos auton ikkunasta.

-Kaunista! hän henkäisi.

-Ei ole? äiti kysyi. -Täältä on varmasti parhaat näkymät koko kaupungissa.

Noin kaksi tuntia ja monta maisemaa myöhemmin ajettiin pienen maalaiskylän läpi, kun Johanna sanoi.

-Äiti, minulla on paha olo.

Minna kaiveli hansikaslokeroa. -No voi harmi. Ne lääkkeet unohtuivat. Oksettaako?

-Vähän, Johanna sanoi hiljaa. -Voidaanko pysähtyä?

Isä katsoi rapistunutta kylttiä, jossa luki: Museo 0,5 km. -Pidetään tuolla vähän taukoa, hän sanoi.

Isä käänsi auton autiolle tielle ja pysäytti sen rapistuneen rakennuksen edessä.

-Onko tämä joku museo? äiti ihmetteli.

-Museoikäinen ainakin, isä naurahti. Johanna nousi ulos.

Hän juoksi ruohottuneelle piha-alueelle ja veti raitista ilmaa sisäänsä.

-Onpa outo paikka, Johanna sanoi.

-Niin on, isä vastasi. -Tämä on jostain syystä suljettu.

-Mutta siitähän on varmasti jo vuosia. Miksei tätä ole purettu? Johanna ihmetteli.

 -Minä haluan tutkia tätä tarkemmin, hän innostui ja ryntäsi kulman taakse.

-Älä mene kauas! isä huusi hänen peräänsä.

-En en, Johanna huikkasi.

Rakennuksen takana oli verkkoaidalla eristetty alue, mutta portin lukko oli rikki, ja Johanna pääsi toiselle puolelle, jonne oli kasattu laatikoita ja dinosauruksen luita. Varmaan täällä on ollut dinosaurusmuseo, Johanna ajatteli. Millaistahan siellä on ollut loiston päivinä? Hetken hän mietti murtautuvansa sisään mutta järki vei voiton. Hän ei saisi rikkoa mitään.

Museon nurkalta lähtevä polku mutkitteli kutsuvasti mäkeä alas. Johanna jatkoi matkaansa kumpujen lomaan.

Alhaalta löytyi lisää luita. Osa oli puoliksi kallion sisällä, osa aivan irrallaan. Aivan kuin arkeologit olisivat lopettaneet työnsä kesken. Täältä ilmeiseisesti ne luut saatiin. Kuinka vanhoja ne olivat? Miksi koko paikka oli nyt yhtä autioitunut, kuin dinosauruksen luuranko? Kysymykset pyörivät Johannan päässä.

 -Johanna! Alahan jo tulla, että ehditään! äiti huusi mäen päältä. Johanna jätti kaivaukset ja palasi takaisin ylös.

-Siellä oli fosilisoituneita luita, tyttö kertoi.

-Ai jaa. Näillä seuduin eli dinosauruksia kauan sitten, isä sanoi. -Varmaan joku on keksinyt tienata sillä. Mennään nyt autoon. Verkkarivaaraan on enää alle sata kilometriä.

-Miksi se sitten on autioitunut? Johanna kysyi autossa.

-Olisikohan rahat loppuneet? äiti ehdotti.

-Mutta eikö pääsymaksuilla saa lisää?

-Niillä on voinut tulla vaikka vesivahinko, jonka takia rahaa on mennyt enemmän kuin suunniteltiin. Voit selvittää tätä kotona jos haluat. Äiti otti kirjan ja alkoi lukemaan.

-Haluan, Johanna kuiskasi ja katsoi museota vielä viimeisen kerran ennen kuin se katosi mutkaan.

 Mikael oli jo odottamassa perhettään, kun he saapuivat Verkkarivaaraan.

-Ihana nähdä taas! äiti sanoi ja halasi häntä lujasti. -Millaista on ollut?

-Mukavaa. Minä pelaan jalkapallojoukkueessa ja meillä on treenit joka päivä. Kunto on kasvanut ja aina on mukavaa tekemistä, Mikael sanoi ja irrottautui syleilystä. -Haluatteko, että näytän paikkoja?

 -Näytä ihmeessä, isä kehotti.
-Selvä, Mikael sanoi. -Aloitetaan meidän asuntolasta.
-Kumpi se noista on? Johanna halusi tietää.
Se, joka on parkkipaikan vieressä. Toinen on tytöille.
-Kumpia on enemmän? kysyi Johanna.
-En ole tullut laskeneeksi, Mikael naurahti. -Suhteellisen sama määrä kai.

-Tässä on meidän oleskelutilat, Mikael esitteli. Huoneessa oli televisio, kirjahylly, kirjoituspöytä, pöytätennis ja -jalkapallo.

-Paljonko te vietätte täällä aikaa? isä kysyi.

-Aina silloin tällöin kavereiden kesken. Ja joskus pidetään juhlia.

-Opiskeletteko te paljon, kun on nuo kirjat? kysyi äiti.

-Ei ne ole koulukirjoja vain koulun kirjoja. Vuosikirjoja ja kaikkea muuta. Opiskelemiselle parempi paikka on kirjasto tai oma huone, Mikael kertoi. -Käydään nyt minun huoneessani.

-Miten tämä voi olla näin siisti? äiti ihmetteli-

-Sinä sitten onnistuit siinä siivouksessa? Johanna kysyi.

-Enkö vain? Ja kämppikseni Jakekin on aikamoinen orjapiiskuri, Mikael virnisti. -Sen mummi saa kuulemma sydänkohtauksen, jos näkee sotkua.

Jalkapallokentän kohdalla joku nainen. -Ilmeisesti opettaja tuli vastaan.

-Hei, hän sanoi ja kätteli isän ja äidin. -Te olettekin varmaan Semi ja Minna. Minä olen Jaana Virta, Mikaelin luokanvalvoja. Olen vähän myöhässä, mutta se ei varmaan haittaa? Mikaelin luokanvalvoja pyyhkäisi hiuksia otsaltaan.

-Anteeksi? äiti kysyi.

-Minä ihan unohdin, Mikael sanoi. -Meillä on yhteinen keskustelu koulunkäynnistä.

-Ja se on aivan kaikille, opettaja sanoi.

 Johanna seurasi muita aulaan, jonne hänen täytyi jäädä odottamaan. 

-Älä sitten lähde mihinkään, äiti käski.

Voi harmi, että kaikkien tavaroiden piti jäädä autoon, Johanna ajatteli. Hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kaksi tyttöä pelasi pingistä. Johanna seurasi, kun toinen syötti taidokkaasti kaverilleen, joka otti sen vähintään yhtä taidokkaasti kiinni.

Kummankohan puolella olen? Johanna mietti. Vaaleatukkaisella oli kivan väriset housut ja hän osasi pelata hyvin. Huonomman puolella voisi ehkä olla tasoituksena. Voi ei! Nyt vaaleatukkainen ei saanutkaan palloa kiinni. Sinihupparinen taas hymyili paljon, mutta syöttäminen ei aivan onnistunut. Johanna päätti olla puolueeton.

Tytöt lähtivät muualle. Johanna innostui katselemaan aulan toiselle puolella asetuttuja palkintoja. Verkkarivaara oli ilmeisesti voittanut aika paljon kaikkea. Koulujen välisistä voimistelukilpailuista palkintoja oli ainakin kaksi. Jalkapallosta kolme. Paljon muutakin oli, mutta Johanna ei jaksanut katsoa. Hän tyytyi ihastelemaan kauniita palkintoja.

Johanna palasi paikalleen. Äitihän oli kieltänyt karkaamasta. Johanna oli ehtinyt istua, kun ovi avautui.
-Hei, Mikael sanoi. -Ethän pitkästynyt?
-En oikeastaan. Katselin peliä ja sen jälkeen palkintoja. Oletko sinä voittanut yhtään?

Mikael istui penkille Johannan viereen.
-No, enpä oikeastaan. Meillä on ollut vain yksi ysävyysottelu Riverwiew´n lukiota vastaan. Siitä ei jaettu palkintoja, vaikka me voitimme. Tänä vuonna on tullut vain yksi. Sekin oli Kouluhallituksen Urheilullisin koulu-palkinto.

-Jaa, Johanna aloitti, mutta Mikael jatkoi:
-Ei, mutta mehän ei olle tehty vielä mitään yhdessä. Haluatko, että mennään vaikka ulos? Äiti ja isä keskustelee Jaanan kanssa.
Johanna nyökkäsi.
-Minä laitan viestin, että tietää, Mikael sanoi, kun he nousivat ylös. -Pelataanko vaikka jotain?

Mikel keksi hakea fribeen asuntolasta, jota hän ja Johanna menivät heittelemään tyhjälle jalkapallokentälle.
-Minä en taida osata, Johanna epäili. -Muistatko, että heitot menivät ihan pieleen toissa kesän kesäriehassa?
-Sinun pitää vähän niin kuin pyörähtää, Mikael neuvoi. -Näin. Hän näytti mallia heittäen kuvitteellisen kiekon ilmaan.
-Siis näin? Johanna varmisti ja heitti kiekon.

-Hienoa! Mikael kehui ja otti kopin.
-Saitko sen kiinni? Johanna ihmetteli.
-Ota koppi! Mikael huusi ja heitti frisbeen.

Kiekko osui kipeästi Johannaa ohimoon.
-Aih! hän huusi.
-Sattuiko pahasti? Mikael kysyi ja juoksi Johannan luo.
-Ei kai, Johanna sanoi hieroen ohimoaan.
-Hyvä. Äiti ja isäkin näyttävät tulevan, Mikael huomasi.

-Mitä kävi? äiti huolehti.
-Frisbee osui. Ei muuta, Johanna sanoi.
-Hyvä, äiti sanoi huojentuneena. -Kuulkaa, eikö mentäisi nyt yhdessä ulos syömään koko perhe?
-Hyvä idea! Mikael innostui. -Ostarilla on yksi kiva kiinalainen. Mennäänkö sinne?
-Vaikkapa, isä sanoi.

Ravintola oli melko pieni ja toimi läheisessä ostoskeskuksessa. Tarjoilija ohjasi Vapaalat pöytään ja antoi heille ruokalistat.
-Osaatko suositella jotain Mikael? isä kysyi.
-Minä otin paistettuja nuudeleita ja kanaa, kun Jakella oli synttärit. Hyvää oli.
-Jos ottaisin sitten nuudeleita, isä päätti.

 Tarjoilija saapui.
-Oletteko jo päättäneet? hän kysyi.
-Minulle dim sum kasviksista, äiti tilasi.
-Paistetut nuudelit, isä pyysi. -Entä teille lapset?
-Minä taidan ottaa kasviskeittoa kiinalaiseen tapaan, Johanna sanoi.
-Minä kokeilen jättikatkarapuja, Mikael tilasi.
 -Siis dim sun kasviksista, jättikatkaravut, nuudelit kanalla ja kasviskeitto? tarjoilija varmisti lukien muistikirjaansa. Äiti nyökkäsi.

Pian tarjoilija toikin tilatut ruoat.
-Miltä maistuu? Mikael kysyi.
-Hyvää. Paikkakin on mukava, isä sanoi.
Johanna nielaisi suunsa tyhjäksi ja sanoi: -Ihan kuin oltaisiin oikeasti Kiinassa.

-Tämähän matka. Makumatka, äiti naurahti.
-Vaikka raaka-aineet ovat suuremmin osin paikallisia. Lehdessä sanottiin niin, Mikael muisti ja otti yhden ravun suuhunsa.
-Kiinalaista ruokaa paikallisista raaka-aineista? Johanna ihmetteli.
-Onhan ne kiinalaisilla ohjeilla, äiti sanoi. -Ihania kevätkääryleitä.

Johanna keräsi keiton viimeiset rippeet lusikkaan ja haukotteli.
-Väsyttääkö jo? isä kysyi.
-Vähän. Paljonko kello on?
-Khta yhdeksän, Mikael sanoi. Hän asetti haarukan ja veitsen tyhjälle.lautasella. -Koululle pitää tulla yhdeksäksi jolloin asuntolassa on nimenhuuto. Niin kaikki saadaan yöksi talteen.
-Silloinhan meidän pitää palauttaa sinut Verkkarivaaraan, isä sanoi. -Minä käyn maksamassa.
-Harmi, että meidän pitää jo lähteä, Johanna huokasi. -Täällä oli niin kivaa, kun oltiin kaikki yhdessä.
-Eihän lumihiutalepäivään enää kauaa ole, äiti sanoi. Vain neljä viikkoa.

Lähes koko osa lavastusta ja elämäni ensimmäiset posekohdatkin. Olen utelias kuulemaan miten onnistuin. Goottiloita ei koko osassa esiintynyt, mutta heidän lumihiutalepäivän vietosta voisin kertoa...