Osa 3. "Sinua tulee ikävä"

Janus kuuli unen läpi askelia. Aivan kuin joku olisi hiissannut tuolia hänen huoneessaan. Hetkessä poika oli hereillä. Hän nosti peiton päältään ja nousi.

Läpikuultavan keltainen olento istui Januksen kirjoituspöydän ääresssä. Januksen huomatessaan se nousi.

-Öh... Kuka sinä olet ja mitä teet huoneessani? Janus kysyi. Häntä pelotti hieman.
-Minun nimeni on Lolita Goottila ja olen asunut täällä jo monta kymmentä vuotta.
-Vai niin. Sinä olet aave ja sukulainen, Janus sanoi. -Mitä sukua me olemme? Mihin olet kuollut?

 -Riippuu, että kenen sukulainen sinä olet, Lolita sanoi.
-Kristiinan ja Guntherin poika.
-En ole varma. Kuolin vähän ennen kuin menin yliopistoon. Minulle sattui pieni onnettomuus, kun yritin korjata radiota. Ei. En todellakaan muista mitä sukua Gunther on minulle, sanoi Lolita ja liukui seinän läpi kylpyhuoneeseen.

 Janus lähti seuraamaan häntä, mutta kylpyhuone oli tyhjä. Januksen vaisto kuitenkin sanoi, että tyhjässä makuuhuoneessa, johon pääsi toisen oven kautta, oli joku. Hetken aikaa hän mietti, oliko hänellä mitään syytä kohdata enempää haamuja, mutta uteliaisuus vei voiton ja Janus avasi varovasti oven.

-Joko on aamu? vanha miesaave kysyi ja haukotteli. Janus tunnisti hänet isosisäkseen.
-Ei ole. Nyt on yö, hän sanoi
-Jaa. Miksi et ole nukkumassa nuori mies?

Janus oli juuri vastaamassa jotain kummituksista ja koulutehtävistä tai yöllisestä vessakäynnistä ja eksymisestä, mutta haamu katosi ilmaan.
Tuliko tuo tänne vain kysyäkseen nukkumisistani? Janus ihmetteli.

Hän oli palaamassa sänkyynsä, kun huomasi kirjan pöydällään. Se ei ollut ollutsiinä illalla. Olikohan Lolita siirtanyt sitä?  Seinän takaa toisesta kylpyhuoneesta kuului jotain salaperäistä ääntä. Joku laski vettä hanasta.
-Äiti! Janus huusi. Ehkä siellä olikin äiti tai isä. Ikkunasta kajasti jo punainen taivaanranta. Oli tulossa aamu.

Äiti ja isä olivat vielä unessa. Janus uskaltautui katsomaan kylpyhuoneeseen.

Hän ehti nähdä vain kun joku hävisi.
Tämä on kummallista, Janus ajatteli. Hautausmaalta ei löydy haamun haamua, mutta kotona niiä on vaikka kuinka paljon.

Janus pukeutui ja nousi ullakolle, jonne oli viety vanha maalausteline jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Eräänä päivänä, kun ei ollut muutakaan tekemistä Janus oli mennyt tutkimaan vanhoja tavaroita ja löytänyt sen.

Janus ei ollut kertonut vielä kenellekään "ateljeestaan". Koulussa kukaan ei ymmärtäisi. -Johannaa lukuunottamatta. Ei Janus ollut isommin äidille tai isällekään mitään sanonut. Entä jos he eivät antaisi Januksen mennä enää ullakolle?
-Janus! Missä sinä olet? Tule syömään! joku huusi alhaalla.

Gunther oli noussut ja kattanut kaksi kupillista jugurttia keittiöön.
-Huomenta. Nukuitko hyvin? hän kysyi.
-Aivan hyvin... Janus sanoi. Hän oli hetken hiljaa ja jatkoi: -Ainakin kolmeen.

-Mitä kolmelta sitten tapahtui? kysyi Gunther.
-Heräsin siihen, että joku oli huoneessani. Tapasin kaksi kummitusta. Tai oikeastaan kolme, mutta yksi hävisi ennen kuin edes näin kuka se oli. Niin. Yksi oli pappa, Janus selitti. -Miksi meillä on niin paljon kummituksia isä?

Gunther sai muroja väärään kurkkuun.
-Meillä nyt vain on sellainen suku. Meillä on puutarhassa oma hautausmaa ja joskus kuolleet haluavat vierailla täällä.
-Mutta miksi? Janus kysyi.
-En tiedä. Kai se on heistä hauskaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään kirottuja tai kostonhimoisia. Sinun ei pidä pelätä kotikummituksia. Ne ovat vain ihmisiä, Gunther sanoi.

-Vain ihmisiä?
-Niin. Vain ihmisiä.
-Tätä ei Johanna usko! Janus innostui.

Janus meni omaan huoneeseensa soittamaan.
-Hei! Johanna vastasi iloisesti. -Me ollaan menossa koko perheellä retkelle näin vapaapäivän kunniaksi, mutta kyllä minä voin hetken puhua.
-Hyvä. Arvaa mitä?
Ennen kuin Johanna ehti vastata Janus selitti jo innoissaan: -Minä näin kolme kummitusta! Kaikki ihan vain kotona! Isä sanoi, että meillä on sellainen suku, että kummituksista on kivaa käydä täällä.
-Epistä. Siis olivatko ne kaikki hautausmaan kummitukset teillä? Johanna kysyi.

-Ei. Meillä on pihalla oma hautausmaa. Heräsin keskellä yötä siihen, että joku niistä tuli huoneeseeni.
-Keskellä yötä? Johanna varmisti.
-Niin.
-Me lähdettiin liian aikaisin, Johanna keksi. -Se siinä oli.
-Niin varmaan oli, Janus myönsi.
-Mutta me tultiin perille. Nähdään!
-Nähdään.

 

Johanna oli pitkään säästänyt omaa kaukoputkea varten ja kun hän se lopultakin sai alennusmyynnistä, oli pakko päästä kokeilemaan, vaikka ulkona satoi ja taivas oli pilvinen. Johanna ei nähnyt paljon, mutta isot ja tarkat pilvet olivat jo elämys.
-Tästä se alkaa, Johanna tuumi.

Hän oli niin tähtien pauloissa, että tuli myöhässä syömään.
-Mikael, oletko sinä varma? äiti kysyi.
-Minähän olen aina halunnut opiskella urheilua. Mitä siinä nyt on? Mikae kysyi.
-Sinä olet vasta neljätoista. Onko sinusta varmasti hyvä idea lähteä niin kauas? isä sanoi.

Johanna pisti ensimmäisen lusikallisen juustopastaa suuhunsa. Muut jatkoivat keskustelua. Mitä tämä oli? Tietysti Johanna oli tiennyt, että Mikael oli pyrkinyt ennen muuttoa Verkkarivaaran urheiluoppilaitokseen, mutta oliko se todella tapahtumassa? Mikael lähtisi pois.

-Minä olen mielestäni jo tarpeeksi kypsä, Mikael sanoi. -Se on hyvä koulu. Tehän annoitte minun jo pyrkiäkin. Ajatelkaa nyt. Jos olen käynyt Verkkarivaaran, niin minulla on parempi todennäköisyys päästä vaikka maajoukkueeseen. Siellä on joka vuosi karsinnat.
-Onhan se totta, Minna sanoi. -Mutta me emme halua, että sekaannut mihinkään typerään, kun me emme ole vahtimassa.
-Äiti! Se on urheiluoppilaitos. Luuletko, että siellä tehtäisiin mitään typerää? Lisäksi siellä on paljon samanhenkisiä nuoria. Eikö nyt ole vähän liian myöhäistä? Me keskusteltiin jo keväällä. Lähden pois, jos tulee vaikeaa.
-Tietenkin. Me halusimme vain varmistaa.

 Sinä iltana Johanna makasi vuoteessaan pitkään unta saamatta. Millaista tulisi olemaan, kun Mikael lähtisi? Saisi odottaa joka aamu yksin koulubussia, eikä kaveria lautapeliin saisi mistään?

-Minun tulee ikävä Mikaelia, Johanna sanoi aamiaisella. Minnalla alkoivat työt vasta myöhemmin ja hän nukkui. Mikael oli suihkussa.
-Niin meillä kaikilla, Semi vastasi. -Mutta aina lomillahan hän tulee tänne. Ja me voimme käydä Verkkarivaarassa, kun siellä on perhepäiviä.
-Niin, Johanna mutisi.

-Onko jokin vialla? Mikael kysyi koulubussissa.
-Ei mikään, Johanna sanoi. Hän ei halunnut huolestuttaa Mikaelia.
-Harmittaako, että et päässyt Januksen viereen? Mikael osoitti Janusta, joka luki kirjaa bussin takaosassa jonkun isomman vieressä.
-Ei. Mehän nähdään koulussa.

-On kiva, että Verkkarivaarassa on melkein joka päivä liikuntaa, sanoi Mikael. -Sitten siellä on baseball-, koripallo-, jalkapallo,- ja lentopallojoukkueet, ryhmävoimistelua ja tennistä, Mikael intoili.
-Jaa, sanoi Johanna hajamielisesti ja mietti millaista olisi ilman Mikaelia.

 Johanna istui koko tunnin apaattisena ja kun opettaja kysyi häneltä missä spartalaiset lapset kasvatettiin Johanna vastasi: -Verkkarivaarassa.
-Melkein oikein. Lasten piti urheilla tullakseen vahvoiksi sotureiksi ja soturien äideiksi. Verkkarivaarassa se ei kuitenkaan tapahtunut, oli opettaja sanonut. Johanna poistui enemmin kuin mielellään välitunnille, mutta ei kuullut Januksen pyyntöä odottamisesta.

-Miksi et odottanut? Janus kysyi, kun ehti Johannan luo pihalle.
-Anteeksi, sanoi Johanna huolimattomasti. -Katso. Käärme.

 Janus otti käärmeen käteensä.
-Keltainen puupython. Näin sen kuvan eläinkirjassa, jota luin bussissa, Janus sanoi. -Eikö se ole hieno?
-Kauniin keltainen, Johanna sanoi katsoen kaukaisuuteen.

-Tämä voisi olla kiva lemmikki, Janus sanoi. -Mikähän olisi hyvä nimi? Kun se on keltainen, niin ehkä Aurinko? Vai joku keltainen kukka. Tiedätkö sinä mitään keltaisia kukkia?
-Voikukka, Johanna sanoi.
-Ei. Se ei ole kovin hyvä nimi.

-Mitäs teillä siellä on? opettajakin kiinnostui.
-Käärme, sanoi Johanna.
-Keltainen puupython, tarkensi Janus.
-Älkää vain häiritkö sitä. Se on täälläpäin harvinainen, opettaja sanoi.
-Eikö sitä siis saa ottaa lemmiksi? Janus kysyi.
-Ei missään nimessä. Päästä se vapaaksi.

-Kuule Johanna, Janus sanoi ruokatunnilla.
-Niin? kysyi Johanna ja lusikoi vihanneskeittoa suuhunsa.
-Minusta sinä olet tänään oudon vaisu. Onko kaikki hyvin?

 -Miksi kaikki kysyvät sitä nyt? Johanna ihmetteli ja huokasi raskaasti.
-En minä tiedä. On silti aika outoa, että sinä väität muinaiskreikkalaisten kasvattaneen lapsensa Verkkarivaaran urheiluoppilaitoksessa.

-Verkkarivaara tähän onkin syynä, Johanna kuiskasi itku kurkussa. -Mikael lähtee sinne.

-Ai Mikael? Janus ihmetteli. -Lähteekö Mikael johonkin muualle kouluun?
Johanna nyökkäsi.
-Miksi?
-Hänen mielestään se on parempi liikunnan harrastajille.
-Jos Mikael on kerran onnellinen...
-Sitä minäkin ajattelin, sanoi Johanna surkeana.

-Mutta älä jännitä. Ei se ainoana lapsena oleminen ole niin paha, Janus sanoi.
-Sinulla ei koskaan olekaan ollut isoveljeä, sanoi Johanna.

Illalla Johanna valvoi pitkään lukien kirjaa, johon hän ei oikeastaan edes keskittynyt. Lopulta hän sulki sen ja lähti ylös.

Mikael oli juuri pakkaamassa.
-Paljonko vielä? Johanna kysyi.
-Tämä on viimeinen laatikko. Sitten nuo kirjat pitää vielä laittaa laukkuun ja pari puseroa ja treenikamat, Mikael laski.
-Surullista, että sinä lähdet, sanoi Johanna. -Minulle tulee kamala ikävä.

-Niin minullekin sinua. Tule niin halataan oikein kunnolla.

-Nähdään lomalla tai perhepäivänä rakas pikkusisko, Mikael sanoi ja rutisti Johannaa lujasti.
-Niin. Eihän siihen enää pitkä aika ole, Johanna sanoi ja hymyili hieman.

Osa 2. Sairastamista ja kummitusjuttuja

Johannaa paleli. Sänky tuntui paljon kutsuvammalta kuin herääminen uuteen koulupäivään, eivätkä tukkoinen nenä ja kipeä pää parantaneet lainkaan asiaa.

 Silti oli pakko nousta. Koulua oli käytävä. Tänään jatkettaisiin hautausmaatutkimustakin ja välitunnilla voisi leikkiä Januksen kanssa vaikka jotain mielikuvitusleikkiä, jos Janus osaisi. Johanna nosti peiton päältään ja värähti kylmästä. Ajatus riisuuntumisesta ja mekosta eivät tuntuneet mukavilta.

Jotenkuten paleleva Johanna sai vaihdettua kouluvaatteet. Hän alkoi miettiä kotiinjäämistä viimeistään siinä vaiheessa, kun hoippui alakertaan hakemaan jotain syötävää.

Johanna istui pöydän ääreen syömään jugurttia.
-Huomenta, toivotti hänen äitinsä, joka tuli aamutakissa alas.
-Äiti... Johanna sanoi.
-Mitä?
-Onko pakko mennä kouluun? Minulla on kylmä ja päätäkin särkee, Johanna kysyi.
-Toivottavasti et ole kipeä. Mitataan kuitenkin nyt kuume.

Johanna asettui makaamaan kuumemittari kainalossaan olohuoneen sohvalle. Hän katseli värikkäitä lasiruutuja lampussa. Lanpunjalan koristelu näytti Johannan silmissä taas aivan tornilta, jossa oli neljä ikkunaa.
    Valoon katsominen väsytti silmiä ja vain pahensi pääkipua. Johanna sulki silmät.

Nukahtanut. Voi pientä, ajatteli Minna. Hän otti varovasti kuumemittarin Johannan kainalosta. Se näytti 38 astetta.
-Nuku vain. Minä soitan opettajallesi, Minna kuiskasi. Hän nousi ylös ja lähti valmistautumaan uuteen työpäivään.

Hetken levättyään Johanna kiipesi yläkertaan, vaihtoi taas vaatteet ja otti luettavakseen Reiman seikkailut, jonka oli aloittanut jo ennen muuttoa. Kirja kertoi pojasta, joka karkasi lastenkodista ja päätyi kaikenlaisiin tilanteisiin.

Johanna oli lukenut jo ainakin tunnin, kun puhelin soi. Soittaja oli tuntematon. Johannaa oli periatteessa kiellety vastaamaan tuntemattomiin. Se pitäisi näyttää aina äidille tai isälle. Kumpikaan ei vain ollut nyt kotona. Johanna päätti uskaltaa.
-Johanna Vapaala, hän sanoi varovasti.
-Hei! Janus täällä. Sain numerosi veljeltäsi Mikaelilta.

-Ai se olit sinä, Johanna huojentui. -Miten sinä koulusta soitat? Eihän siellä saa käyttää puhelinta.
-Ei niin, mutta nyt on välitunti ja tämä on tärkeää. Minä tutkin hautausmaata ATK-luokassa. Mausoleumissa on kuulemma salakäytäviä ja kerrotaan että joku on päätynyt niitä pitkin kultakaivokselle asti.
-Mille ihmeen kultakaivokselle? Johanna ihmetteli.

 -Täällä on kuulemma kadonnut kultakaivos. Toinen asia, jonka sain selville on, että hautausmaalla kuulemma kummittelee.
-Ihanko totta? Johanna innostui.
-Niin se sivu ainakin väitti. Minä haluan mennä tutkimaan jo tänä iltana.
-Älä. Odota, että paranen. Minä haluan mukaan, Johanna pyysi.
-Odotan sitten, Janus lupasi. -Nyt pitää lopettaa. Välituntivalvojalla näyttää kärsivällisyys menneen, vaikka Mikael selitti. Moikka!
-Moi! Minä tallennan numerosi.

Päivällisellä oli isän tekemään salaattia.
-Miten olet jaksanut? Semi kysyi Johannalta.
-Aivan hyvin. Kurkkukaan ei ole enää niin kipeä kuin aamulla, Johanna sanoi.
-Mukava. Millaista jalkapallojoukkueen harjoituksissa oli, Mikael?

-Ihan kivaa. Minusta tuli hyökkääjä. Meillä on harjoituksia kolme kertaa viikossa. Liikunnanopettaja sanoi, että osallistuminen joukkueeseen nostaa numeroa, jos menestyy.
-Kiva, Johanna mutisi. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. -Miten sinä tapasit Januksen?
-Kysyi välitunnilla, että olenko Johannan veli, kun näki minut jossain meidän valokuvassa.

 -Äiti, voinko minä mennä huomenna kouluun? Johanna kysyi. Minna oli tullut töistä muiden syödessä.
-Suositus on, että vähintään yksi kuumeeton päivä pitää olla kotona, Minna muisteli.
-Jaa, Johanna sanoi pettyneenä.

Oli aamu. Johanna ei tuntenut oloaan enää lainkaan sairaaksi, mutta Minna sanoi, että hänen pitäisi pysyä vielä päivä kotona varmuuden vuoksi. Johanna paistoi maissimuffinsseja itselleen aamupalaksi, kun nyt oli kerran aikaa.

-Bussi tuli. Oletko sinä tänään lähdössä? Mikael kysyi.
-En. Vie Janukselle terveisiä, jos näet.

Johanna jatkoi kirjaansa. Minna luki myös. Hänen työnsä alkaisivat tänään vasta myöhemmin.
-Mitä sinä luet? hän kysyi.
-Kirjakauppaan tuli eilen tämmöinen uusi kirja. Sen nimi on itsepäinen lumihiutale.
-Kaunis nimi. Äiti; Minulla ei enää ole yhtään kipeä olo. Pääsenkö tänään ulos?
-Miksi sinun pitäisi päästä ulos?
-Yksi kaveri pyysi jo eilen. Se on koulutyö.
-Katsotaan nyt.

Loppupäivän Johanna leikki nukkekodillaan. Se piti ensin järjestää, koska kaikki pikkutavarat olivat vielä laatikossa.
-Olisiko tämä ylimääräinen mies nyt setä vai isoveli? Johanna mietti.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun puhelin soi.Soittaja oli Janus.
-Hei! Johanna vastasi ilahtuneena.
-Hei hei. Minusta tämä on hyvä ilta lähteä etsimään kummituksia. Tuletko mukaan? Janus kysyi.
-Tulen, jos äiti tai isä antaa luvan! Johanna lupasi.

Ihme kyllä, Semi päästi Johannan lähtemään.
   Johanna ajoi Januksen neuvomaa reittiä kohti hautausmaata. Kesäyö oli lämmin ja hämärä. Jotenkin taianomainen.

Janus oli jo odottamassa.
-Tulethan taas huomenna kouluun? hän kysyi.-Siellä on vähän yksinäistä.
-Varmaan. Tiedätkö onko täällä kummituksia? Johanna kuiskasi.
-Niin kerrotaan miksi sinä kuiskit?
-Jos ne kuulevat, niin ne eivät ehkä tule esiin.

Janus ja Johanna astuivat portista sisään.
-Sano, jos näet, pyysi Johanna. -Hajaannutaanko?
-Ei! sanoi Janus, jota ajatus kummituksen kohtaamisesta yksin hautausmaalla ei juuri houkuttanut. Katsotaan tässä.

 Kummituksia ei juuri näkynyt ja lopulta Johanna ehdotti kertovansa hyvän kummitustarinan. Joku aikuinenkin istui kuuntelemaan.
-Olipa kerran mies, jonka vaimo oli kuollut vain muutama viikko häiden jälkeen. Mies oli murheellinen, sillä hän oli perhekeskeinen, eikä voisi nyt saada vaimonsa kanssa lasta, jota vaimo oli juuri alkanut odottaa. Yökaudet hän istui vaimonsa haudan äärellä ja ajatteli heidän onnellista elmäänsä ja millaista se olisi voinut olla.
-Onko tuo muka pelottava juttu? Janus kysyi.

 -Älä keskeytä. Kun vaimo kuoli oli maaliskuu. Tuli kesä, eikä mies vain piristinyt. Hän ei saanut öisn unta ja päätti lopettaa hautausmaakäynnit yöllä. Suru ei vain häipynyt miehen sydämeltä. Hän ei jaksanut iloita kesän auringosta tai kukista. Ei syksyn omenasadosta, eikä kauniista kuutamosta.
    Mutta eräänä syysiltana hän kuuli kaunista laulua. Aivan kuin hänen vaimonsa olisi laulanut kehtolaulua. Pitkästä aikaa mies oli onnellinen. Hän istui koko yön ikkunassaan ja kuunteli. Hän kuunteli seuraavankin yön. Kolmantena yönä mies halusi selvittää, mistä laulu kuului. Hän istui olohuoneessa ikkuna auki ja odotti. Taas alkoi sama laulu. Mies kuulosteli. Ääni kuului hautasmaan suunnasta. Hän lähti kävelemään sinne. Ääni voimistui koko ajan. Mies oli varma, että hänen kuollut vaimonsa siellä lauloi. Hautausmaa oli kuitenkin tyhjä.
   Aamulla, kun mies haki lehden portailla makasi vauva, jolla oli hänen vaimonsa silmät, Johanna lopetti.
-Minulla on kohta kotiintuloaika, Janus sanoi. -Mennäänkö yhtä matkaa?
-Mennään vain, sanoi Johanna ja antoi taskulampun takaisin Janukselle.

-Oliko se nainen synnyttänyt vauvan kuolemansa jälkeen? Janus kysyi.
-Niin se minun mielestäni meni.
-Mistä sinä olet kuullut tuon?
-Luin kerran yhtä kirjaa, jonka löysin kirjastosta, sanoi Johanna. -Nähdään huomenna koulussa.

Iltapalan ja hampaidenpesun jälkeen Janus meni onnellisenä nukkumaan.
Minulla on ystävä, hän ajatteli.

Uusi osa ei valmistunutkaan ensi viikolla vain tänään. Onko tahti liian nopea? Johtuu varmaan siitä, että nämä kuvat ovat jo monta kuukautta vanhoja, koska en uskaltanut aloittaa uutta tarinaa Mesijärvien lisäksi. Ehkä nyt menen kuvaamaan lisää...
   Mitä mieltä muuten olette, että vanhemmista puhutaan etunimillä, kun tarina on lapsen näkökulmasta?