Janus kuuli unen läpi askelia. Aivan kuin joku olisi hiissannut tuolia hänen huoneessaan. Hetkessä poika oli hereillä. Hän nosti peiton päältään ja nousi.
Läpikuultavan keltainen olento istui Januksen kirjoituspöydän ääresssä. Januksen huomatessaan se nousi.
-Öh... Kuka sinä olet ja mitä teet huoneessani? Janus kysyi. Häntä pelotti hieman.
-Minun nimeni on Lolita Goottila ja olen asunut täällä jo monta kymmentä vuotta.
-Vai niin. Sinä olet aave ja sukulainen, Janus sanoi. -Mitä sukua me olemme? Mihin olet kuollut?
-Riippuu, että kenen sukulainen sinä olet, Lolita sanoi.
-Kristiinan ja Guntherin poika.
-En ole varma. Kuolin vähän ennen kuin menin yliopistoon. Minulle sattui pieni onnettomuus, kun yritin korjata radiota. Ei. En todellakaan muista mitä sukua Gunther on minulle, sanoi Lolita ja liukui seinän läpi kylpyhuoneeseen.
Janus lähti seuraamaan häntä, mutta kylpyhuone oli tyhjä. Januksen vaisto kuitenkin sanoi, että tyhjässä makuuhuoneessa, johon pääsi toisen oven kautta, oli joku. Hetken aikaa hän mietti, oliko hänellä mitään syytä kohdata enempää haamuja, mutta uteliaisuus vei voiton ja Janus avasi varovasti oven.
-Joko on aamu? vanha miesaave kysyi ja haukotteli. Janus tunnisti hänet isosisäkseen.
-Ei ole. Nyt on yö, hän sanoi
-Jaa. Miksi et ole nukkumassa nuori mies?
Janus oli juuri vastaamassa jotain kummituksista ja koulutehtävistä tai yöllisestä vessakäynnistä ja eksymisestä, mutta haamu katosi ilmaan.
Tuliko tuo tänne vain kysyäkseen nukkumisistani? Janus ihmetteli.
Hän oli palaamassa sänkyynsä, kun huomasi kirjan pöydällään. Se ei ollut ollutsiinä illalla. Olikohan Lolita siirtanyt sitä? Seinän takaa toisesta kylpyhuoneesta kuului jotain salaperäistä ääntä. Joku laski vettä hanasta.
-Äiti! Janus huusi. Ehkä siellä olikin äiti tai isä. Ikkunasta kajasti jo punainen taivaanranta. Oli tulossa aamu.
Äiti ja isä olivat vielä unessa. Janus uskaltautui katsomaan kylpyhuoneeseen.
Hän ehti nähdä vain kun joku hävisi.
Tämä on kummallista, Janus ajatteli. Hautausmaalta ei löydy haamun haamua, mutta kotona niiä on vaikka kuinka paljon.
Janus pukeutui ja nousi ullakolle, jonne oli viety vanha maalausteline jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Eräänä päivänä, kun ei ollut muutakaan tekemistä Janus oli mennyt tutkimaan vanhoja tavaroita ja löytänyt sen.
Janus ei ollut kertonut vielä kenellekään "ateljeestaan". Koulussa kukaan ei ymmärtäisi. -Johannaa lukuunottamatta. Ei Janus ollut isommin äidille tai isällekään mitään sanonut. Entä jos he eivät antaisi Januksen mennä enää ullakolle?
-Janus! Missä sinä olet? Tule syömään! joku huusi alhaalla.
Gunther oli noussut ja kattanut kaksi kupillista jugurttia keittiöön.
-Huomenta. Nukuitko hyvin? hän kysyi.
-Aivan hyvin... Janus sanoi. Hän oli hetken hiljaa ja jatkoi: -Ainakin kolmeen.
-Mitä kolmelta sitten tapahtui? kysyi Gunther.
-Heräsin siihen, että joku oli huoneessani. Tapasin kaksi kummitusta. Tai oikeastaan kolme, mutta yksi hävisi ennen kuin edes näin kuka se oli. Niin. Yksi oli pappa, Janus selitti. -Miksi meillä on niin paljon kummituksia isä?
Gunther sai muroja väärään kurkkuun.
-Meillä nyt vain on sellainen suku. Meillä on puutarhassa oma hautausmaa ja joskus kuolleet haluavat vierailla täällä.
-Mutta miksi? Janus kysyi.
-En tiedä. Kai se on heistä hauskaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään kirottuja tai kostonhimoisia. Sinun ei pidä pelätä kotikummituksia. Ne ovat vain ihmisiä, Gunther sanoi.
-Vain ihmisiä?
-Niin. Vain ihmisiä.
-Tätä ei Johanna usko! Janus innostui.
Janus meni omaan huoneeseensa soittamaan.
-Hei! Johanna vastasi iloisesti. -Me ollaan menossa koko perheellä retkelle näin vapaapäivän kunniaksi, mutta kyllä minä voin hetken puhua.
-Hyvä. Arvaa mitä?
Ennen kuin Johanna ehti vastata Janus selitti jo innoissaan: -Minä näin kolme kummitusta! Kaikki ihan vain kotona! Isä sanoi, että meillä on sellainen suku, että kummituksista on kivaa käydä täällä.
-Epistä. Siis olivatko ne kaikki hautausmaan kummitukset teillä? Johanna kysyi.
-Ei. Meillä on pihalla oma hautausmaa. Heräsin keskellä yötä siihen, että joku niistä tuli huoneeseeni.
-Keskellä yötä? Johanna varmisti.
-Niin.
-Me lähdettiin liian aikaisin, Johanna keksi. -Se siinä oli.
-Niin varmaan oli, Janus myönsi.
-Mutta me tultiin perille. Nähdään!
-Nähdään.
Johanna oli pitkään säästänyt omaa kaukoputkea varten ja kun hän se lopultakin sai alennusmyynnistä, oli pakko päästä kokeilemaan, vaikka ulkona satoi ja taivas oli pilvinen. Johanna ei nähnyt paljon, mutta isot ja tarkat pilvet olivat jo elämys.
-Tästä se alkaa, Johanna tuumi.
Hän oli niin tähtien pauloissa, että tuli myöhässä syömään.
-Mikael, oletko sinä varma? äiti kysyi.
-Minähän olen aina halunnut opiskella urheilua. Mitä siinä nyt on? Mikae kysyi.
-Sinä olet vasta neljätoista. Onko sinusta varmasti hyvä idea lähteä niin kauas? isä sanoi.
Johanna pisti ensimmäisen lusikallisen juustopastaa suuhunsa. Muut jatkoivat keskustelua. Mitä tämä oli? Tietysti Johanna oli tiennyt, että Mikael oli pyrkinyt ennen muuttoa Verkkarivaaran urheiluoppilaitokseen, mutta oliko se todella tapahtumassa? Mikael lähtisi pois.
-Minä olen mielestäni jo tarpeeksi kypsä, Mikael sanoi. -Se on hyvä koulu. Tehän annoitte minun jo pyrkiäkin. Ajatelkaa nyt. Jos olen käynyt Verkkarivaaran, niin minulla on parempi todennäköisyys päästä vaikka maajoukkueeseen. Siellä on joka vuosi karsinnat.
-Onhan se totta, Minna sanoi. -Mutta me emme halua, että sekaannut mihinkään typerään, kun me emme ole vahtimassa.
-Äiti! Se on
urheiluoppilaitos. Luuletko, että siellä tehtäisiin mitään typerää? Lisäksi siellä on paljon samanhenkisiä nuoria. Eikö nyt ole vähän liian myöhäistä? Me keskusteltiin jo keväällä. Lähden pois, jos tulee vaikeaa.
-Tietenkin. Me halusimme vain varmistaa.
Sinä iltana Johanna makasi vuoteessaan pitkään unta saamatta. Millaista tulisi olemaan, kun Mikael lähtisi? Saisi odottaa joka aamu yksin koulubussia, eikä kaveria lautapeliin saisi mistään?
-Minun tulee ikävä Mikaelia, Johanna sanoi aamiaisella. Minnalla alkoivat työt vasta myöhemmin ja hän nukkui. Mikael oli suihkussa.
-Niin meillä kaikilla, Semi vastasi. -Mutta aina lomillahan hän tulee tänne. Ja me voimme käydä Verkkarivaarassa, kun siellä on perhepäiviä.
-Niin, Johanna mutisi.
-Onko jokin vialla? Mikael kysyi koulubussissa.
-Ei mikään, Johanna sanoi. Hän ei halunnut huolestuttaa Mikaelia.
-Harmittaako, että et päässyt Januksen viereen? Mikael osoitti Janusta, joka luki kirjaa bussin takaosassa jonkun isomman vieressä.
-Ei. Mehän nähdään koulussa.
-On kiva, että Verkkarivaarassa on melkein joka päivä liikuntaa, sanoi Mikael. -Sitten siellä on baseball-, koripallo-, jalkapallo,- ja lentopallojoukkueet, ryhmävoimistelua ja tennistä, Mikael intoili.
-Jaa, sanoi Johanna hajamielisesti ja mietti millaista olisi ilman Mikaelia.
Johanna istui koko tunnin apaattisena ja kun opettaja kysyi häneltä missä spartalaiset lapset kasvatettiin Johanna vastasi: -Verkkarivaarassa.
-Melkein oikein. Lasten piti urheilla tullakseen vahvoiksi sotureiksi ja soturien äideiksi. Verkkarivaarassa se ei kuitenkaan tapahtunut, oli opettaja sanonut. Johanna poistui enemmin kuin mielellään välitunnille, mutta ei kuullut Januksen pyyntöä odottamisesta.
-Miksi et odottanut? Janus kysyi, kun ehti Johannan luo pihalle.
-Anteeksi, sanoi Johanna huolimattomasti. -Katso. Käärme.
Janus otti käärmeen käteensä.
-Keltainen puupython. Näin sen kuvan eläinkirjassa, jota luin bussissa, Janus sanoi. -Eikö se ole hieno?
-Kauniin keltainen, Johanna sanoi katsoen kaukaisuuteen.
-Tämä voisi olla kiva lemmikki, Janus sanoi. -Mikähän olisi hyvä nimi? Kun se on keltainen, niin ehkä Aurinko? Vai joku keltainen kukka. Tiedätkö sinä mitään keltaisia kukkia?
-Voikukka, Johanna sanoi.
-Ei. Se ei ole kovin hyvä nimi.
-Mitäs teillä siellä on? opettajakin kiinnostui.
-Käärme, sanoi Johanna.
-Keltainen puupython, tarkensi Janus.
-Älkää vain häiritkö sitä. Se on täälläpäin harvinainen, opettaja sanoi.
-Eikö sitä siis saa ottaa lemmiksi? Janus kysyi.
-Ei missään nimessä. Päästä se vapaaksi.
-Kuule Johanna, Janus sanoi ruokatunnilla.
-Niin? kysyi Johanna ja lusikoi vihanneskeittoa suuhunsa.
-Minusta sinä olet tänään oudon vaisu. Onko kaikki hyvin?
-Miksi kaikki kysyvät sitä nyt? Johanna ihmetteli ja huokasi raskaasti.
-En minä tiedä. On silti aika outoa, että
sinä väität muinaiskreikkalaisten kasvattaneen lapsensa Verkkarivaaran urheiluoppilaitoksessa.
-Verkkarivaara tähän onkin syynä, Johanna kuiskasi itku kurkussa. -Mikael lähtee sinne.
-Ai Mikael? Janus ihmetteli. -Lähteekö Mikael johonkin muualle kouluun?
Johanna nyökkäsi.
-Miksi?
-Hänen mielestään se on parempi liikunnan harrastajille.
-Jos Mikael on kerran onnellinen...
-Sitä minäkin ajattelin, sanoi Johanna surkeana.
-Mutta älä jännitä. Ei se ainoana lapsena oleminen ole niin paha, Janus sanoi.
-Sinulla ei koskaan olekaan ollut isoveljeä, sanoi Johanna.
Illalla Johanna valvoi pitkään lukien kirjaa, johon hän ei oikeastaan edes keskittynyt. Lopulta hän sulki sen ja lähti ylös.
Mikael oli juuri pakkaamassa.
-Paljonko vielä? Johanna kysyi.
-Tämä on viimeinen laatikko. Sitten nuo kirjat pitää vielä laittaa laukkuun ja pari puseroa ja treenikamat, Mikael laski.
-Surullista, että sinä lähdet, sanoi Johanna. -Minulle tulee kamala ikävä.
-Niin minullekin sinua. Tule niin halataan oikein kunnolla.
-Nähdään lomalla tai perhepäivänä rakas pikkusisko, Mikael sanoi ja rutisti Johannaa lujasti.
-Niin. Eihän siihen enää pitkä aika ole, Johanna sanoi ja hymyili hieman.
