Osa 2. Sairastamista ja kummitusjuttuja

Johannaa paleli. Sänky tuntui paljon kutsuvammalta kuin herääminen uuteen koulupäivään, eivätkä tukkoinen nenä ja kipeä pää parantaneet lainkaan asiaa.

 Silti oli pakko nousta. Koulua oli käytävä. Tänään jatkettaisiin hautausmaatutkimustakin ja välitunnilla voisi leikkiä Januksen kanssa vaikka jotain mielikuvitusleikkiä, jos Janus osaisi. Johanna nosti peiton päältään ja värähti kylmästä. Ajatus riisuuntumisesta ja mekosta eivät tuntuneet mukavilta.

Jotenkuten paleleva Johanna sai vaihdettua kouluvaatteet. Hän alkoi miettiä kotiinjäämistä viimeistään siinä vaiheessa, kun hoippui alakertaan hakemaan jotain syötävää.

Johanna istui pöydän ääreen syömään jugurttia.
-Huomenta, toivotti hänen äitinsä, joka tuli aamutakissa alas.
-Äiti... Johanna sanoi.
-Mitä?
-Onko pakko mennä kouluun? Minulla on kylmä ja päätäkin särkee, Johanna kysyi.
-Toivottavasti et ole kipeä. Mitataan kuitenkin nyt kuume.

Johanna asettui makaamaan kuumemittari kainalossaan olohuoneen sohvalle. Hän katseli värikkäitä lasiruutuja lampussa. Lanpunjalan koristelu näytti Johannan silmissä taas aivan tornilta, jossa oli neljä ikkunaa.
    Valoon katsominen väsytti silmiä ja vain pahensi pääkipua. Johanna sulki silmät.

Nukahtanut. Voi pientä, ajatteli Minna. Hän otti varovasti kuumemittarin Johannan kainalosta. Se näytti 38 astetta.
-Nuku vain. Minä soitan opettajallesi, Minna kuiskasi. Hän nousi ylös ja lähti valmistautumaan uuteen työpäivään.

Hetken levättyään Johanna kiipesi yläkertaan, vaihtoi taas vaatteet ja otti luettavakseen Reiman seikkailut, jonka oli aloittanut jo ennen muuttoa. Kirja kertoi pojasta, joka karkasi lastenkodista ja päätyi kaikenlaisiin tilanteisiin.

Johanna oli lukenut jo ainakin tunnin, kun puhelin soi. Soittaja oli tuntematon. Johannaa oli periatteessa kiellety vastaamaan tuntemattomiin. Se pitäisi näyttää aina äidille tai isälle. Kumpikaan ei vain ollut nyt kotona. Johanna päätti uskaltaa.
-Johanna Vapaala, hän sanoi varovasti.
-Hei! Janus täällä. Sain numerosi veljeltäsi Mikaelilta.

-Ai se olit sinä, Johanna huojentui. -Miten sinä koulusta soitat? Eihän siellä saa käyttää puhelinta.
-Ei niin, mutta nyt on välitunti ja tämä on tärkeää. Minä tutkin hautausmaata ATK-luokassa. Mausoleumissa on kuulemma salakäytäviä ja kerrotaan että joku on päätynyt niitä pitkin kultakaivokselle asti.
-Mille ihmeen kultakaivokselle? Johanna ihmetteli.

 -Täällä on kuulemma kadonnut kultakaivos. Toinen asia, jonka sain selville on, että hautausmaalla kuulemma kummittelee.
-Ihanko totta? Johanna innostui.
-Niin se sivu ainakin väitti. Minä haluan mennä tutkimaan jo tänä iltana.
-Älä. Odota, että paranen. Minä haluan mukaan, Johanna pyysi.
-Odotan sitten, Janus lupasi. -Nyt pitää lopettaa. Välituntivalvojalla näyttää kärsivällisyys menneen, vaikka Mikael selitti. Moikka!
-Moi! Minä tallennan numerosi.

Päivällisellä oli isän tekemään salaattia.
-Miten olet jaksanut? Semi kysyi Johannalta.
-Aivan hyvin. Kurkkukaan ei ole enää niin kipeä kuin aamulla, Johanna sanoi.
-Mukava. Millaista jalkapallojoukkueen harjoituksissa oli, Mikael?

-Ihan kivaa. Minusta tuli hyökkääjä. Meillä on harjoituksia kolme kertaa viikossa. Liikunnanopettaja sanoi, että osallistuminen joukkueeseen nostaa numeroa, jos menestyy.
-Kiva, Johanna mutisi. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. -Miten sinä tapasit Januksen?
-Kysyi välitunnilla, että olenko Johannan veli, kun näki minut jossain meidän valokuvassa.

 -Äiti, voinko minä mennä huomenna kouluun? Johanna kysyi. Minna oli tullut töistä muiden syödessä.
-Suositus on, että vähintään yksi kuumeeton päivä pitää olla kotona, Minna muisteli.
-Jaa, Johanna sanoi pettyneenä.

Oli aamu. Johanna ei tuntenut oloaan enää lainkaan sairaaksi, mutta Minna sanoi, että hänen pitäisi pysyä vielä päivä kotona varmuuden vuoksi. Johanna paistoi maissimuffinsseja itselleen aamupalaksi, kun nyt oli kerran aikaa.

-Bussi tuli. Oletko sinä tänään lähdössä? Mikael kysyi.
-En. Vie Janukselle terveisiä, jos näet.

Johanna jatkoi kirjaansa. Minna luki myös. Hänen työnsä alkaisivat tänään vasta myöhemmin.
-Mitä sinä luet? hän kysyi.
-Kirjakauppaan tuli eilen tämmöinen uusi kirja. Sen nimi on itsepäinen lumihiutale.
-Kaunis nimi. Äiti; Minulla ei enää ole yhtään kipeä olo. Pääsenkö tänään ulos?
-Miksi sinun pitäisi päästä ulos?
-Yksi kaveri pyysi jo eilen. Se on koulutyö.
-Katsotaan nyt.

Loppupäivän Johanna leikki nukkekodillaan. Se piti ensin järjestää, koska kaikki pikkutavarat olivat vielä laatikossa.
-Olisiko tämä ylimääräinen mies nyt setä vai isoveli? Johanna mietti.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun puhelin soi.Soittaja oli Janus.
-Hei! Johanna vastasi ilahtuneena.
-Hei hei. Minusta tämä on hyvä ilta lähteä etsimään kummituksia. Tuletko mukaan? Janus kysyi.
-Tulen, jos äiti tai isä antaa luvan! Johanna lupasi.

Ihme kyllä, Semi päästi Johannan lähtemään.
   Johanna ajoi Januksen neuvomaa reittiä kohti hautausmaata. Kesäyö oli lämmin ja hämärä. Jotenkin taianomainen.

Janus oli jo odottamassa.
-Tulethan taas huomenna kouluun? hän kysyi.-Siellä on vähän yksinäistä.
-Varmaan. Tiedätkö onko täällä kummituksia? Johanna kuiskasi.
-Niin kerrotaan miksi sinä kuiskit?
-Jos ne kuulevat, niin ne eivät ehkä tule esiin.

Janus ja Johanna astuivat portista sisään.
-Sano, jos näet, pyysi Johanna. -Hajaannutaanko?
-Ei! sanoi Janus, jota ajatus kummituksen kohtaamisesta yksin hautausmaalla ei juuri houkuttanut. Katsotaan tässä.

 Kummituksia ei juuri näkynyt ja lopulta Johanna ehdotti kertovansa hyvän kummitustarinan. Joku aikuinenkin istui kuuntelemaan.
-Olipa kerran mies, jonka vaimo oli kuollut vain muutama viikko häiden jälkeen. Mies oli murheellinen, sillä hän oli perhekeskeinen, eikä voisi nyt saada vaimonsa kanssa lasta, jota vaimo oli juuri alkanut odottaa. Yökaudet hän istui vaimonsa haudan äärellä ja ajatteli heidän onnellista elmäänsä ja millaista se olisi voinut olla.
-Onko tuo muka pelottava juttu? Janus kysyi.

 -Älä keskeytä. Kun vaimo kuoli oli maaliskuu. Tuli kesä, eikä mies vain piristinyt. Hän ei saanut öisn unta ja päätti lopettaa hautausmaakäynnit yöllä. Suru ei vain häipynyt miehen sydämeltä. Hän ei jaksanut iloita kesän auringosta tai kukista. Ei syksyn omenasadosta, eikä kauniista kuutamosta.
    Mutta eräänä syysiltana hän kuuli kaunista laulua. Aivan kuin hänen vaimonsa olisi laulanut kehtolaulua. Pitkästä aikaa mies oli onnellinen. Hän istui koko yön ikkunassaan ja kuunteli. Hän kuunteli seuraavankin yön. Kolmantena yönä mies halusi selvittää, mistä laulu kuului. Hän istui olohuoneessa ikkuna auki ja odotti. Taas alkoi sama laulu. Mies kuulosteli. Ääni kuului hautasmaan suunnasta. Hän lähti kävelemään sinne. Ääni voimistui koko ajan. Mies oli varma, että hänen kuollut vaimonsa siellä lauloi. Hautausmaa oli kuitenkin tyhjä.
   Aamulla, kun mies haki lehden portailla makasi vauva, jolla oli hänen vaimonsa silmät, Johanna lopetti.
-Minulla on kohta kotiintuloaika, Janus sanoi. -Mennäänkö yhtä matkaa?
-Mennään vain, sanoi Johanna ja antoi taskulampun takaisin Janukselle.

-Oliko se nainen synnyttänyt vauvan kuolemansa jälkeen? Janus kysyi.
-Niin se minun mielestäni meni.
-Mistä sinä olet kuullut tuon?
-Luin kerran yhtä kirjaa, jonka löysin kirjastosta, sanoi Johanna. -Nähdään huomenna koulussa.

Iltapalan ja hampaidenpesun jälkeen Janus meni onnellisenä nukkumaan.
Minulla on ystävä, hän ajatteli.

Uusi osa ei valmistunutkaan ensi viikolla vain tänään. Onko tahti liian nopea? Johtuu varmaan siitä, että nämä kuvat ovat jo monta kuukautta vanhoja, koska en uskaltanut aloittaa uutta tarinaa Mesijärvien lisäksi. Ehkä nyt menen kuvaamaan lisää...
   Mitä mieltä muuten olette, että vanhemmista puhutaan etunimillä, kun tarina on lapsen näkökulmasta?